Hartauskirjoitus: Lapsen suru on yhtä arvokasta

31.10.2019 14.06

Viikon sana, Pia Jylhä
Uuraisten seurakunta

Lapsen suru on yhtä arvokasta

”Äiti, miksi Jumala antoi meidän isän kuolla. Pienet lapset tarvitsevat isää ja mehän ollaan Antin kanssa vielä pieniä.”

Tämän tyttäreni Ainon neljävuotiaana esittämän kysymyksen ääreen olemme lasteni kanssa usein pysähtyneet pohtimaan perheemme menetystä. Tähän lapsen esittämään kysymykseen emme ole jotain tiettyä vastausta saaneet emmekä sitä ehkä koskaan saakaan. Ajattelen, että arvokkainta on ollut ja tulee olemaan antaa mahdollisuus lapsen kysymyksille ja pohdinnoille surun ja menetyksen kohdatessa. Oma kokemukseni on, että onpa sitten kysymyksessä mikä tahansa lasta kohdannut suru, sitä usein vähätellään ja sen vastaanottaminen saattaa olla aikuisille vaikeaa. Saatetaan myös ajatella, että lapsi ei ymmärrä ja ettei surulle kannata antaa mahdollisuutta tulla näkyväksi. On ehkä helpompaa tarjota tilalle jotain mukavampaa ajateltavaa ja kivaa tekemistä, kuin pysähtyä surun tunteiden äärelle ja pohtia esim. kuolemaa tai jotain muuta vaikeaa elämän asiaa.

Työssäni seurakunnan lastenohjaajana kohtaan tilanteita, joissa näen, miten arvokasta lapselle on se kokemus, kun aikuinen pysähtyy lapsen tunteiden ja erityisesti surun tunteiden äärelle. Lapsi voi kokea menetyksen surua monenlaisissa elämäntilanteissa. Kun joku ihminen tai eläin kuolee, myös vanhempien ero on menetys, joka herättää lapsessa monenlaisia tunteita. Muuttoon tai koulun/päiväkodin vaihtoon saattaa myös liittyä menetyksen tuntemuksia. Luopumisen suru jostakin voi olla hyvinkin vaikeaa ja juuri näihin lapset tarvitsevat turvallisia sekä rohkeita aikuisia.

Lapsen ymmärryksen lisääntyessä tarve käsitellä mm. kuolemaa ja menetystä voi olla aina uudenlainen ja erilainen tilanne. Olisi tärkeää viestiä sellaista ilmapiiriä, että tästä asiasta on sallittua puhua, mutta ei ole pakko eli ei saa painostaa. Aikuisen viesti lapselle siitä, että asiaa ei sivuuteta ja aikuinen uskaltaa pohtia vaikeitakin asioita yhdessä lapsen kanssa, juuri silloin kun lapsi haluaa.

Olen keskustellut kouluikäisten lasten kanssa siitä, miten he toivoisivat aikuisten huomioivan lapsia suruun ja menetykseen liittyen. Jos lapsella on vaikeaa keskittyä tai olla koulussa /harrastuksissa, aikuinen voi ottaa asia esille ennen kuin tekee omia johtopäätöksiä. Tietyt juhlapäivät saattavat tuntua haikealta tai kurjalta. On myös tärkeää, että asiaa ei tarvitse pitää esillä aina ja usein. Monet perheen ulkopuoliset aikuiset pitävät yllä sitä kaikkea, mikä on lapselle ja nuorelle tärkeää. Aikuiset voivat luoda mahdollisuuksia tehdä ihan tavallisia, lapsuuteen ja nuoruuteen kuuluvia asioita. Ne kannattelevat vaikeillakin hetkillä ja antavat toivoa elämässä.

Pyhäinpäivän aikaan seurakunnan kerhoissa olen pitänyt hartaushetken, jossa olemme yhdessä lasten ja aikuisten kesken saaneet jakaa pyhäinpäivän teemaa kaipauksen, rakkauden, lohdutuksen ja muistelemisen äärellä. Näissä hetkissä lapsilla on turvallinen hetki jakaa elämän merkityksellisiä asioita ja tuoda esille omia ajatuksiaan. Tärkeintä onkin antaa mahdollisuus lapsen pohdinnoille ja kysymyksille. Ajattelen, että ns. valmiita vastauksia ei tarvitse olla; yhteinen pysähtyminen ja pohdinta on se arvokkain asia.

Tyttäreni oli kerran katsonut elokuvan, jossa erään perheen palvelijana toimi robotti, joka halusi pystyä kokemaan tunteita samalla tavoin kuin ihmiset. Suru ja itkeminen oli se, mitä robotti kaipasi eniten. Elokuva sai Ainon pohtimaan näin: Ajatella, jos kaikki ihmiset olisivatkin robotteja, niin sitten ei voisi tuntea surua, kun menettää jonkun. Ja kun se suru on kyllä tarpeellista.

« Uutislistaukseen